Tutkimussuunnitelmat on nyt käsitelty, opponoitu ja jotakin kai kolmen käsittelypäivän aikana jopa opittu. Nyt sitten alkaa työ, työ ja työ. Vaikka tuntuu siltä, että tähän mennessäkin sitä työtä on tullut tehtyä. Se työ ei vain tunnu niin eteenpäin vievältä, koska pääasiassahan se on ollut hakujen tekemistä tietokannoista ja kirjojen selailua ja lueskelua. Vasta tutkimussuunnitelman kirjoittaminen ja ajatusten runnominen tekstiksi tuntui jotenkin vievän prosessia eteenpäin.
Kyllä oman tutkimussuunnitelman heikkoudet ja vahvuudet tietää ennen kuin sitä käsitellään. Pitäisi muistaa jatkossa (kuten luin pari päivää sitten Jorma Kalelan Historiantutkimus ja historia -teoksesta ja opin tänään vastatessani opponentin kiperään kysymykseen), että omaa työtä pitäisi aina kirjoittaa yleisölle, mahdolliselle kriitikolle, kysyjille, epäselviin ilmauksiin tarttujille. Ei pitäisi jättää työhön mitään sellaista, mikä ei itselle ole täysin selvää, koska siihenhän tietysti, kaikkien mahdollisten todennäköisyyslakien mukaan, juuri tartutaan. Ja sitten sitä löytää itsensä rutistamassa itsestään jotain enemmän tai vähemmän epätoivoista ja epämääräistä selitystä siihen, mihin ei oikein osaa selitystä antaa.
Seuraava etappi on seminaarikokoontumisten suhteen tammikuussa. Kulttuuripolitiikan seminaari kokoontuu 9.1. ja historian seminaari viikkoa myöhemmin. Saa nähdä, mitä kahden oppiaineen, kahden tutkimusalan, kahden maisteriseminaarin ja kahden ohjaajan välissä syntyy ja mitä itse tutkijaopiskelijasta jää siinä puristuksessa jäljelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti