Yksi hankalimmista tutkimuksenteon elementeistä tai osa-alueista on ainakin minulle tulkinnan, lähdeaineiston ja tutkimuksen nivouttaminen yhteen järkeväksi ja toisiaan tukevaksi kokonaisuudeksi onpa kyse sitten yksittäisistä kappaleista, luvuista tai kokonaisuudesta. Valtaosan tiedoista tulisi rakentua lähteiden varaan, jota tukemaan pitäisi saada tutkimuskirjallisuudesta ja sitten omakin ääni täytyisi saada kuulumaan. Mielenkiintoisinta onkin tutkijan oman äänen ja oman tulkinnan osuus ja sen näkyminen. Mutta miten ihmeessä sen saisi osaksi muuta tekstiä, ettei se olisi irrallisia mielestäni-kauseita?
Toisaalta se miten kertoo, miten tutkimuksensa jäsentää ja millaisista näkökulmista aihetta lähestyy on myös tulkintojen tekemistä. Minä olen kuitenkin aika epävarma omasta äänestäni ja sen kirjoittamisesta. Entä jos teen vääriä tulkintoja ja johtopäätöksiä? Entä jos jossakin on jokin teos tai tutkimus, joka osoittaa minun tulkintani pelkäksi huuhaaksi ja mutuksi? Mikä on riittävää ja mikä liiallista tukeutumista tutkimuskirjallisuuteen?
Proseminaariohjaajani sanoi viime keväänä, että hän rohkaisee opiskelijoita tekemään mieluummin liian pitkälle vietyjä tai lennokkaita tulkintoja kuin olemaan liian varovainen. Liika kuvailu ja kirjallisuuden referointi tekee tutkimuksesta vain faktojen luettelua. Omat ajatukset ja näkemykset pitäisi kirjoittaa esiin.
Olen saanut paperille (näytölle) kirjoitettua jonkin verran. Lähinnä teksti on taustalla olevan prosessin ja päätöksenteon kuvailua ja sen esittelyä, mitä näyttelyssä oli esillä. Esineiden tulkinta oman näkökulmani valossa on haastava osuus. Minulla on aineistoa, sekä kuvallista että tekstiä, mutta en oikein tiedä, miten sitä lähestyisin ja mihin tarttua. Ehkä nyt pelottaa se, että teen vääriä tulkintoja, koska liikun hieman oman mukavuus- ja tietoalueeni rajoilla. Pelkään myös ylitulkintaa, asioiden näkemistä siellä, missä niitä ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti